maanantai 16. tammikuuta 2017

Bandi setä


Bandin kotona ei vietetty juutalaisia juhlia, eikä hän edes tiennyt olevansa juutalainen. Joulua sen sijaan vietettiin, ei pelkästään itse juhlan vuoksi vaan Bandi  oli syntynyt jouluaattona. Perinteen mukaan kristityissä kodeissa kerrotaan lapsille, että Jezuska ( pikku Jeesus) tuo lahjat, Bandille sitä vastoin kerrottiin, että Jezuska oli tuonut hänet. Kuka Jezuska oli, sitä Bandi ei tiennyt.

Bandille hänen juutalaisuutensa paljastui julmalla tavalla kun hänen isänsä lähetettiin työleirille. Elettiin 1930-luvun loppua, sota oli jo alkanut Euroopassa ja Unkari tulisi taistelemaan Hitlerin Saksan rinnalla. Tarvittiin sotilaita mutta juutalaisilta nuorilta miehiltä oli lailla kielletty asepalvelus (1939 voimaan astunut laki oli yksi monesta juutalaisvastaisista laeista), mutta heidän täytyi kuitenkin osallistua maanpuolustukseen, näin syntyivät pakkotyö pataljoonat. Ensimmäiseltä pakkotyöleriltä Bandin isä sai palata kotiin joksikin aikaa ja sitten hänet lähetettiin toiselle työleirille, Don joen mutkaan. Don joella aseettomat juutalaiset laitettiin etsimään miinoja, usein paljain käsin. Muutama onnekas niistä yli 20 000 juutalaismiehestä palasi Unkariin, mutta Bandin isä ei ollut heidän joukossaan.

Ystäväni, Ica, seurakunnastamme on tutustuttanut minut Bandi setään. He asuvat samassa talossa ja Ica käy uskollisesti Bandin ja hänen 95-vuotiaan Kati tätinsä luona. Bandi ei usko Jumalaan, eikä myöskään Kati-täti, vaikkakin on virallisesti kääntynyt katolilaisuuteen avioliiton vuoksi. Ensimmäisellä vierailullani Bandi selvitti minulle kaikki mahdolliset syyt miksi ei usko, ja miksi hänen mielestään Jumalaa ei ole olemassa. Vierailun lopuksi kysyin onko hänellä Raamattua ja löytyihän se kirjahyllystä. Sieltä, ”talon omasta Raamatusta” luin Jesajan luvun 53. Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala sai puhua ja olla läsnä Sanansa kautta. Viimeisen jakeen luettuani oli aivan hiljaista ja huomasin, että Bandi oli kosketettu ja samalla hämmentynyt. Hän selvästikin halusi peittää hämmentyneisyytensä, eikä oikein tiennyt mitä sanoa, joten  kysyi: ”Haluatteko banaanit”. Jos ei olisi nopeasti tullut mieleen tarjota banaaneja niin hän olisi saattanut itkeä. Vierailun päätteeksi Bandi ja Kati antoivat ymmärtää, että olen tervetullut uudemmankin kerran, milloin vaan haluan. Olenkin käynyt. Eräällä kerralla kysyin Bandilta haluaisiko hän antaa haastattelun lyhyttä artikkelia varten ? Entä voisinko ottaa hänestä kuvan artikkelia varten? Entä voisiko artikkelin julkaista ? Kaikkiin sain myöntävän vastatuksen.



Kysyin Bandilta, mikä hänen elämässään on se asia tai tapahtuma, joka on suurin este uskolle Jumalaan. ”Szemelyes Kalvariam”...”henkilökohtainen ristin tieni” , hän vastasi. Halusin hänen tarkentavan vastaustaan, mikä ei ollut helppoa. Hän keskeytti kertomuksensa muutaman kerran ja käänsi päänsä poispäin meistä kyyneleitä pidätellen.

Toukokuussa 1944 Bandi, hänen äitinsä ja isoisänsä lähettiin karjavaunuissa työleirille Saksaan.Yhteen vaunuun ahdettiin niin monta henkeä kuin vain mahtui. Ensin vietiin gettoon Szarvar nimiseen kaupunkiin, sieltä Szolnokin sokeritehtaalle, jonne oli jo kerätty muita maaseudun juutalaisia ja jossa tapahtui myös jako kahteen ryhmään: työhön kelpaavat, jotka jatkoivat karjavaunuissa Strasshofiin ja työhönkelpaamattomat, jotka jatkoivait Auschwiziin. Bandi, äitinsä ja isoisänsä kanssa ahdettiin Strasshofiin menevään junaan. Matka kesti muutaman päivän, eivätkä kaikki selvinneet matkasta hengissä, mutta heidänkin oli matkustettava pääteasemalle asti. Vaunuissa ei tietenkään ollut käymälöitä, pakon edessä kaikki tekivät tarpeensa vaunun lattialle. Bandin junamatka ei ollut seikkailu, josta 10 vuotias poika olisi unelmoinut.

Strasshofissa junalasti viimein purettiin ja väsyneet, nälkiintyneet pakkotyöläiset jaettiin taas ryhmiin eri työpisteisiin lähetettäviksi. Bandi perheensä kanssa lähetettiin suurelle maatilalle raskaaseen ruummilliseen työhön. Niin kauan kuin pienellä ruokamäärällä jaksoi tehdä työtä oli toivoa säilyä elossa.

Työt maatilalla saatiin päätökseen loka-marraskuussa, työvoimaa ei enää tarvittu ja pakkotyöläiset siirrettiin keskitysleireille. Bandi äitinsä ja isoisänsä kanssa kuljetettiin Bergen-Belsenin keskitysleirille. Perillä heidät sijoitettiin ”besonders lager” osaan leiriä, suuriin puuparakkeihin, joissa lähes kaiken tilan veivät hatarat puiset kerrossängyt. ”Besonders lager” asukkien keskuudessa alkoi kiertää huhu, että heidät oli tarkoitus vaihtaa saksalaisiin sotilaisiin, jotka liittolaiset olivat vanginneet ja se oli ainut syy, että heidät pidettiin elossa. Kuulemma samasta syystä ruokakin oli hieman parempaa tässä leirin osassa: aamiaiseksi jaettiin pala leipää ja jotain kahvia muistuttavaa mustaa lientä, lounaaksi eläinten ruuaksi tarkoitetuista juureksista tehtyä keittoa ja kahden sentin paksuinen leipäviipale. Illalliseksi kukin söi mitä oli säästänyt edellisiltä aterioilta.

Päivät pitkät leiriläiset kyyhöttivät parakeissaan, useimmiten lavereillaan ja sillä täyteen ahdetuissa parakeissa ei juuri muuta tilaa ollut. Päivät täyttyivät odottamisesta, jonka useaan kertaan  katkaisi ”appell”, nimenhuuto. ”Appell” kutsun kaiuttua kovaäänisistä kaikkien täytyi jättää laveri paikkansa, juosta ulos ja järjestäytyä jonoihin.Nälkäisinä ja huonoissa varusteissa leiriläiset seisoivat hiljaa Saksan talvisäässä, kunnes nimenhuuto oli suoritettu. Usein ”appell” saattoi kestää useita tunteja.

Päivät muuttuivat viikoiksi, kylmä ja nälkä eivät hellittäneet otettaan; viikot kuukausiksi; kylmä hellitti muttei nälkä. Odotimme. Yllättäen huhtikuussa saimme käskyn nousta junaan, jonka tarkoitus oli kuljettaa meidät Theresienstadtin ”mallileirille”.

Thersienstadt, entisen Tsekkoslovakian alueella, oli alunperin noin 7000 asukkaan kaupunki, jonne natsit päätettivät perustaa gheton 35000-60000 juutalaiselle. Eristääkseen juutalaiset kaupungin väestöstä, natsit siirsivät alkuperäiset asukkaat muuanne. Osa ghettoa muutettiin ”teatteriksi”, joka näennäisesti kylpi hyvinvoinnissa. ”Teatteria” tarvittiin vakuuttamaan Tanskan ja Ruotsin Punaisen Ristin edustajat, jotka olivat ilmaisseet huolestuneisuutensa juutalaisten oloista ghetoissa ja vaativat pääsyä tutkimaan tilannetta. Nähdessään lasten leikkivän herkulliset voileivät käsissään; naisten harrastavan käsitöitä teekupein ja pikkuleivin katetun pöydän ympärillä; reippaiden miesten kuntoillessa; asukkaiden kulkevan kasvimaillaan; leipomon höyryävät tuotteet ja muita lavasteita, delegaation jäsenet olivat vakuuttuneita ja tyytyväisiä näkemäänsä.

Bandi ja hänen äitinsä – isoisä oli jo kuollut suolisolmun seurauksena – aloittivat junamatkan kohti Theresienstadtia. Matkalaisia saattaville natseille oli annettu käsky hävittää koko junalasti, jos liittolaiset yllättäisivät ennen Theresienstadtia. Amerikkalaiset todellakin yllättivät kuljetuksen Magdenburgin kohdalla. Saksalaiset eivät totelleet hävittämiskäskyä, sillä kuljetettavien joukosta oli noussut puhumaan rohkea naisvanki, juutalainen kreivitär, joka lupasi puolustaa kuljetuksesta vastuussa olevia natsi sotilaita, jos jättäisivät kaikki vangit henkiin.

Amerikkalaiset sotilaat tulivat kuorma-autoillaan ja kuljettivät nälkiintyneet vangit Hillerslebenin sairaalaan, joka oli rakennettu saksalaisia sotilaita varten (Bandi kertoi Hillerslebenin olleen myös saksalaisten sotilaiden lomapaikan). Amerikkalaisten lähdettyä toipilaista pitivät huolen englantilaiset, sitten skotlantilaiset ja heidän jälkeensä neuvostoliittolaiset. Mahtoi tuntua taivaalle pikku pojasta kun sai ruokaa ja nukkua puhtaiden lakanoiden välissä.

Syyskuussa Bandi ja hänen äitinsä nousivat jälleen junaan, tällä kertaa vapaaehtoisesti, päämääränä natsien ( sekä unkarilaisten, että saksalaisten ) hirmuvallasta vapautunut kotimaa, Unkari. Täysin mutkattomasti ei kotimatka sujunut, sillä eräällä asemalla korkea-arvoinen venäläinen sotaherra vaati junan käyttöönsä ja matkalaisten täytyi nousta pois junasta. Kekseliäs äiti sekoitteli amerikkalaisilta saamansa alkoholin ja kahvin, ja ”osti kahviliköörillään” paikat seuraavasta junasta, jolla pääsivät Budapestiin...tai ainakin lähelle.

Uutta Bandi sedän elämässä:
Marraskuu, 17. 2016. Olin tänään Bandi sedän luona. Hän on tullut pitkän matkan suhteessaan Jumalaan, sillä hän sanoi: ” En ole enää ateisti. Uskon Jumalaan, olipa hän olemassa tai ei.”

Kirjoittaja: Päivi Taskinen